Eikös meillä suomalaisilla pitänyt olla sisu suorastaan DNA:ssa? Suomalainen ei pienestä hätkähdä, vaikka olisi vaikeaa, hammasta purraan ja eteenpäin, eikös se Jutilakin sanonut niin?
Tuoreet PISA-tulokset piirtävät tästä hieman toisenlaisen kuvan.
Tuoreessa PISA-tutkimuksessa suomalaisista oppilaista vain 41 prosenttia oli samaa mieltä väitteen ”Jos työ alkaa tuntua haastavalta, yritän entistä kovemmin” kanssa. Eilisen lounaan yhteydessä selailin päivän Ilta-Sanomia (Saarinen, 2026), silmääni osui artikkelin kaaviot, joista ilmeni että vastaava osuus oli Virossa 60 prosenttia ja Islannissa 67 prosenttia.
Helsingin Sanomat nosti saman asian näkyvästi esiin PISA-tuloksia käsittelevässä jutussaan. Suomalaisten oppilaiden sinnikkyys oli kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen vähäistä. PISA-tutkimuksen kansallinen tutkimusjohtaja Arto Ahonen tiivisti asian HS:lle osuvasti: ”valmius vaivannäköön puuttuu”. (Jeskanen, 2026) Herätän kysymyksen, miksi vaivannäkö tuntuu niin vaikealta?
Sinnikkyys aikuisopiskelijan näkökulmasta
Aikuisopiskelussa sinnikkyys saa hyvin konkreettisen merkityksen. Opiskelu tapahtuu usein työn, perheen ja muun elämän rinnalla. Aina ei huvita, aina ei jaksa ja toisinaan tehtävän ratkaisemiseen kuluu moninkertaisesti se aika, jonka siihen oli ajatellut käyttävänsä.
Juuri siinä sinnikkyys näkyy. Ei siinä, että kaikki olisi helppoa tai että motivaatio olisi jatkuvasti korkealla, vaan siinä, että keskeneräisyyttä ja epäonnistumista pystyy sietämään, oliko se sitä kuuluisaa resilienssiä? Vaikean tehtävän äärelle palataan uudelleen, vaikka ensimmäinen yritys ei onnistunut.
Sinnikkyys ei kuitenkaan tarkoita yksin pärjäämistä. Myös aikuinen tarvitsee välillä ohjausta, palautetta ja kokemuksen siitä, että tekemällä työtä voi päästä eteenpäin.
Entä opettajan näkökulmasta
Ilta-Sanomien (Saarinen, 2026), jutussa opettajien kokemukset tuovat PISA-lukujen rinnalle koulun arjen. Ammatillisessa oppilaitoksessa työskentelevä opettaja kuvaa opiskelijoita, joille luetun ymmärtäminen ja muutaman lauseen kirjoittaminen voivat olla vaikeita. Tämä tekee sinnikkyydestä monimutkaisemman kysymyksen.
On helppo sanoa opiskelijalle, että ”yritä enemmän”, mutta mitä tapahtuu silloin, kun tehtävän lähtötaso on jo opiskelijalle liian korkea? Opettajan pitäisi samaan aikaan kannustaa yrittämään, antaa riittävästi tukea ja myös vaatia opiskelijalta omaa ponnistelua. Raja ei ole yksinkertainen. Milloin opiskelija tarvitsee enemmän apua ja milloin enemmän rohkaisua yrittää itse?
Ehkä juuri tässä on sinnikkyyskeskustelun kiinnostavin kohta. Opiskelijan puolesta ei voi tehdä kaikkea, sillä silloin hän ei opi selviämään vaikeuksista. Toisaalta opiskelijaa ei voi jättää yksin niin suuren vaikeuden eteen, että yrittäminen alkaa tuntua turhalta.
Eilen illalla katselin Netflixistä Higher Learning (1995) elokuvaa. Siinä esiintyi Ihmisoikeustaistelija Frederick Douglassin käyttämä lause hänen vuotensa 1857 puheessaan, ”Ilman kamppailua ei ole edistystä”. Douglass ei puhunut koulutuksesta vaan vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ajatus toimii silti peilinä myös oppimiselle. Edistyminen edellyttää usein sitä, että joutuu tekemään jotain vaikeaa, epäonnistumaan ja yrittämään uudelleen.
Ehkä suomalaisesta sisusta ei siis ollutkaan kyse, vaan olemmeko muistaneet opettaa, että oppimisen kuuluukin välillä tuntua vaikealta ja että vaikeuden kohdalla ei pidä luovuttaa. Sinnikkyyttä ei rakenneta jättämällä opiskelija yksin. Mutta sitä ei rakenneta myöskään poistamalla jokainen este hänen tieltään.
Sopivasti tukea, sopivasti vaatimusta ja halu joutua välillä kamppailemaan. Eteenpäin.
Lähteet:
Jeskanen, J. (8.9.2026). Suomalaisnuorten lukutaito laskenut jyrkästi, myös sinnikkyys on vähäistä. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/suomi/art-2000012242514.html
Saarinen, S. (8.9.2026). Uudet Pisa-tulokset julki: Suomi jatkaa kylmää syöksyä – ”Se aika on mennyt ohi”. Ilta-Sanomat. https://www.is.fi/politiikka/art-2000012256441.html
Teksti: Olli-Valtteri Laaksonen